Lumipyry on niitä harvoja asioita, joita rakastan ja jotka saavat tuntemaan, että olen vaihteeksi ihan oikeassa paikassa. Olkoonkin, että nyt valun vettä, näytän surkealta ja kinttuja paleltaa vieläkin. Tunnen jotakin ihmeellistä viehtymystä säähän, vaikka se onkin varmaan maailman tylsin puheenaihe. Tutkailen aina välillä sitä, miltä ilma tuoksuu, minkä väristä valo on ja miten kovaa tuulee.

Mutta asiasta toiseen. Mun sydäntä särkee kahden miehen takia. Toisen käsivarteen haluaisin edelleen tarrata enkä koskaan päästää irti. Toinen taas kierteli kaupassa, psykoosissa, väärissä maailmoissa, sitä olisi varmasti pitänyt auttaa, vaikka se kauempaa katsottuna olikin okei. En kuitenkaan unohda kun se sanoi mulle, että älä oo noin murheellinen.

Olen edelleen lääkitty, parempi mutta en muuksi ole muuttunut. Tähän minään ei kai sitten ole mitään. Olkoon niin, mutta yhden asian olen tällä viikolla oppinut: kun vetää ylle piukan mekon ja hymyilee koko kasvoilla, niin silloin toivottavasti hymyillään takaisinkin.  

Mulla on lääkkeet nyt sieluakin varten. Pelot, joista en ole kenellekään puhunut, pelot, ensamhet. Ja tosiaan, se sisuskaluja repinyt särky on nyt poissa. Välillä jomottaa edelleen, mutta sillä tavalla minä elän. Illan viimeiset savut sateessa on kitkerät. Entä sitten.

Olen retkussa. Pahemman kerran. Niin retkussa, etten saa unta. Mulla on vuoteessa kaksi peittoa ja kaksi tyynyä ja alkovin edessä verhot. Pesä. Ryömin sinne pimeään iltateen jälkeen, vedän molemmat peitot pälle, kylmä, kaikki on paremmin kun saan tuhista ajatukset pois.

Okei. Sen käsivarret on varmaan yhtä paksut kuin mun reidet. Se pystyisi käsittelemään mua. Kukaan ei pysty, kun olen huonona, mutta ehkä se pystyisi. Ihan varmasti. En halua ojentaa sieluani kovin monelle, mutta sille voisin, voisin, jos uskaltaisin ja osaisin.

Että pitääkin toivoa. Järkevintä olisi, jos pitäisin itseni poissa kaikkien luota. Itseni, tärisevät neuroottiset luuni ja likaiset buutsini.

olen vanhempieni kotona, pyyhin käsiäni vieraspyyhkeeseen enkä malta odottaa että lähden taas kotiini. koko ajan on tunne, tunne siitä, että pitäisi olla jossain muualla, että jossain muualla olisi parempi. missä mun sielunikin on, piru vie.

saisipa olla taas junassa, matkalla kohti erakon luolaa. koko ajan on ihmisiä ympärillä. tuntikausia. takerrun heihin ja painan pääni vatsoihinsa kiinni mutta päästän irti melkein heti. liian kauan heitä ja minä tuskastun jos ei viihdytetä, tuskastun enkä osaa peittää sitä. (jos osaisin näytellä, kaikki olisi paremmin.) anteeksi ei tarvitse pyytää, niiden pitäisi jo tietää, tuntevat minut vanhastaan. uusilta pyytäisin, jos osaisin, pyytäisin anteeksi sitä että olen vähän kylmä. kylmä hutikassakin. siitä muistuukin mieleeni - juoda aina ankeat kännit, väistämättä yksinäiset, turhat koska aamulla on taas selvin päin. juoda muttei saada jalkojaan irti maasta. ja sitten tulee vielä sunnuntai. sunday morning coming down.

ne sanovat että olet vapaa, ne sanovat että sulla on se aika ettei tarvitse ketään ajatella, ne sanovat enkä tiedä millä ne tarkoittavat, lämmölläkö vai miksi ne niin sanovat, minua alkaa irvistyttää. totuus se silti on vaan onko totuuttakaan aina pakko ääneen sanoa, eikö voi olettaa että tiedän?

sataa, olen katkera vanha eukko, paiskaan kauniita sanoja seinään ja

nauran päälle vaikka itkettää

kun tiedän että valheita ne on kuitenkin,

kyllä minä sentään itseni tunnen.

silti

on toivoa vaikka kasvot on jo arpeutuneet

ja niin pitääkin olla.

olen epätoivoinen, sekaisin, saisinpa sieluni pelastettua

pelastettua jotenkin

- soita mihin vaan -

mutta kun

ei oo paljon mihin soittaa

päivät tuijotan siellä väenpaljoudessa ympärilleni

ympärilleni ja saappaankärkiin

sillä ei se muuta ole

kuin väenpaljous vaan, epämääräinen

mietin yhä mitä siellä teen

mieluummin kävelen ja

kokeilen miltä sade tuntuu tuolla ulkona.

viikolla sataa joka päivä ja

joka päivä raahaan itseni opiskelemaan

jos rehellisesti sanotaan niin

en minä tiedä mitä helvettiä siellä teen

tai oikeastaan -

mitä minä missään enää teen.

viikolla olen joka päivä

vähemmän ja vähemmän läsnä

kun tulee torstai tai perjantai tai lauantai

viikko loppuu ja pistän pääni sekaisin.

maalaan kasvot, kävelen

yksin

kevein askelin

kuuntelemaan, juomaan

sydämen liikkeelle

kädet tärisemään

kuuntelemaan ja juomaan

ei surullista ollenkaan mutta

sitten ne lopettavat soittamisen,

mitä voit enää tehdä -

et mitään niin

takki avoinna yksin

mutta suojelusenkelin kanssa

kävelet kotiin

sen verran sekaisin ettet pelkää

hiljaa seinänvierustoja

tyhjänä niin kuin aina

tyhjempänä kuin koskaan

pimeässä, tyhjää kotikatua

kylmä kostea maa alla

viimeinen sätkä oven edessä

ennen kuin

ryömit hissin keltaiseen valoon

siinä valossa olet yhä se sama

sama likainen liha luiden ympärillä,

samat ontuvat saappaat, sama

alkava juonne suupielessä,

ryömit keinuvaan huoneeseen

ja vuoteeseen

keinuvaan vuoteeseen,

tyhjyys jonka

täyttää aina väärillä asioilla

jotka tuntuvat oikeilta

tyhjyys jonka nimeä en

enää uskalla sanoa ääneen.

Minulla on uusi koti, uusi kotikaupunki, uusia katuja kokonaan. Menen eteenpäin, enkä takaisin koskaan. Olen yksin, koko kaupungin rajojen sisällä ei ole minulle ketään, olen yksin ja on melkein hyvä olla. Yritän täyttää seinät tyhjyydestä, lattiassa on koloja, on pöytä jonka päällä voi kirjoittaa, on natisevat tuolit.

Voi olla paikoillaan. Ei tarvitse matkata enää koko aikaa, istua junassa samoja maisemia, koluta sitten kaupunkia päivän ajan, likaantua, ryppyinen paita roikkuvat kasvot ja kipeät jalat buutseissa, sitä se on, minun matkaamiseni ja se on vähäksi aikaa ohi, istun kotonani ja lauleskelen.

Kuuntelen suomalaista melankoliaa, en tiedä mitä sieluni tekee, itkeekö se, hymyileekö, nauraako se ivallisesti itselleen, ivallisesti ja räkäisesti.

Kamala aamu. Viime aikoina olen vain koettanut kuluttaa aikaa, kun tänään heräsin taas siihen, ettei tästä mitään tule. En pysty lukemaan, en ajattelemaan, en syömään, kauhu -  miten oikein saan ajan kulumaan yöhön asti?

Kesäkuun matkustin ja makoilin, heinäkuun tein työtä. Olen 19, syksy tulee, mätänen entisestäni, ihmiset tulevat ja menevät, vai olenko se sittenkin minä joka vain kuljen? Jos minulta kysytään, on aina parempi lähteä kuin jäädä, lähteä, oli se sitten minne tahansa. Kuun lopussa minä lähden taas, on paikka minne mennä, saa elää ja olla itsekseen. En ole koskaan menneisyydestä turhia välittänyt.

En vain pääse pakoon itseäni ja sitä järjetöntä itseinhon kasaa täällä sisälläni jossain. Teen kuitenkin parhaani, sille ei voi mitään että olen oma taakkani, ei voi mitään, on vain oltava. Ollaan sitten. En vaan saa aikaa kulumaan.

Pariisi oli vanha vilkas ja likainen - täydellinen siis. Metroissa haisi kuselta, paljon turisteja ja kodittomia ja minun puhettani jopa ymmärrettiin. Kotikaupunki tuntuu autiolta ja väsyneeltä. Kauan en taaskaan ehdi pysähtyä, huomenna Tampereelle. Viimeiset kolme viikkoa pää on ollut täynnä ja kuitenkin kevyt ja tyhjä, olen ollut iloinen ja kiireinen enkä siis ole runonpalastakaan kirjoittanut, mutta eihän se haittaa, onhan minulla heinäkuu aikaa surkutella ja märistä paperille.

Jääkaapissa kaiken maailman kakkuja vielä, ylioppilaslakki pianon päällä ja kaikki hyvin. Eilen oli kylmä ja tuuli mereltä, liehuvat lahkeet. Hyvästejä ihmisille lopullisuutta tajuamatta, lasinsiruja lattialla, huojuvia ihmisiä ja kaiken jälkeinen tuoksu. Ainakin kaksi seuraavaa viikkoa reissaan, joten hei hei. Pitkään aikaan en aio valittaa väsymystä, sen lupaan.

Kotona taas, pohjoisesta pois, vihreät puut kotikaupungissa. Kastuin kahden päivän sateissa, pesin ikkunoita, en voi sanoakaan kuinka helppo on ollut taas olla. Hengitys kulkee vaivatta, löysin sieltä sittenkin vapautta, löysin paljon ja kaikkeutta. Edellisen kirjoituksen ahdistus haihtui pian, ihmiset ovat vahvistaneet minua, heikkoa minua. Olen matkannut itseni kanssa jälleen, enkä vain itsestäni huolimatta niin kuin yleensä.

Täällä minä vain matkaan ja pysähtyä ehdin vasta kesäkuun lopulla jos silloinkaan, rakkaat ystäväiseni. Liikkeellä koko ajan, tuskin ehdin ajatella liikaa eikä se minua haittaa, liiat ajatukset vain kääntävät vatsaa. On paljon tekemistä, on paljon edessä, mutta mikään ei tunnu pakolta. Nyt ryömin vuoteeseen ja rauhoitun, huomenna vasta on taas herättävä varhain, pestävä otsatukka ja maalattava kasvot. Kaikki järjestyy. Ostan uudet farkut ja kaikki järjestyy.